Etusivu Eloonjääneet kertovat Sioma Zubicky

På svenska

Sioma Zubicky selvisi hengissä Auschwitzista
"Nuorisosta ei saa tulla historiatonta!"

­ Minä en vihaa ketään. Jos vihaisin, alentuisin itsekin samalle tasolle kuin natsit, sanoo Sioma Zubicky. Hän on sydämellinen ja nöyrä ihminen, jolla naurukin on yleensä herkässä. Mutta hänen menneisyytensä on raskaampi kuin useimpien muiden. Hän kuuluu niihin juutalaisiin, jotka selviytyivät elossa Hitlerin keskitysleireiltä.
­ Kuinka yhdistää Jumala ja Auschwitz? on yksi niistä monista kysymyksistä, joiden kanssa hän painiskelee.

Sioma syntyi Berliinissä vuonna 1926. Hänen vanhempansa olivat tulleet sinne Venäjältä. Hitlerin noustua valtaan 1933 perhe muutti Tsekkoslovakiaan, sillä he aavistivat että heille juutalaisina tulisi Saksassa koittamaan vaikeat ajat. Tsekkoslovakiasta Zubickyt jatkoivat Sveitsiin mutta sinne heidän ei sallittu jäädä. Kolme päivää ennen toisen maailmansodan puhkeamista he saapuivat Ranskaan. He suunnittelivat jatkavansa Amerikkaan mutta Sioman isä kutsuttiinkin Ranskan armeijaan. Pian Saksa valloitti suuren osan Ranskaa ja Zubickyt jäivät saksalaisten miehittämälle alueelle.
­ Meidän kohdallamme juuri Hitlerin rotulait tekivät meistä juutalaisia, sillä vanhempani olivat ateisteja.
­ Uskoimme, että meidät napattaisiin välittömästi, mutta mitään ei tapahtunut, muistelee Sioma.
Ranskalaiset natsit ryhtyivät vainoamaan juutalaisia ja kutsuivat heitä kuulusteluihin. Zubickyt olivat kuitenkin venäläisiä emigrantteja, joten natsit eivät tienneet mitä heidän kanssaan olisi pitänyt tehdä. Heillä oli myös tuuria, sillä talo, jossa he olivat Berliinissä ollessaan olivat asuneet, oli pommitettu maan tasalle ja kaikki Saksaan jääneet heitä koskeneet asiakirjat olivat tuhoutuneet.

Pidätettyinä

Sioma ja hänen isänsä alkoivat viihdyttää saksalaisia sotilaita musiikilla ja osallistuivat samanaikaisesti vastarintaliikkeen toimintaan hankkien tietoja linnoituslaitteiden sijainnista. Heinäkuun 14. päivänä 1943 pidätettiin kuitenkin koko perhe, ei siksi että he olivat juutalaisia, vaan siksi, että heidän toimintanasa vastarintaliikkeessä oli paljastunut. Isä joutui ranskalaisen gestapon käsiin, muu perhe saksalaisen.
Edes Sioman äiti ei tiennyt, että hänen miehensä ja poikansa työskentelivät vastarintaliikkeen hyväksi. Kuulusteluissa hän kertoi, että he olivat juutalaisia ja niin oli heidän kohtalonsa sinetöity.
Vankilaan kuljetettaessa isä kohtasi ranskalaisen poliisin, joka myös oli vastarintamies ja tämä tarjosi hänelle mahdollisuutta paeta kanssaan. Sen hän tekikin ja selviytyi vapaana miehenä eteläisessä Ranskassa sodan loppuun asti. Myöhemmin hän osallistui Israelin itsenäisyyssotaan.

Auschwitziin

Sioma, hänen äitinsä ja pikkuveljensä sitävastoin joutuivat Drancyn vankileirille, josta matka kuukauden kuluttua jatkui kuljetus numero 59:n mukana Auschwitziin. Kuljetus saapui perille syyskuun 4 päivänä 1943. Saapumisen yhteydessä tehtiin jako työkelpoisiin ja -kelvottomiin. Kaikki, jotka olivat sairaita tai muuten liian heikkoja, vanhoja tai liian nuoria työskentelemään, kuljetettiin kuorma-autoilla suoraan kaasukammioihin. Niin tapahtui Sioman äidille ja 11-vuotiaalle veljelle. Sioma itse oli 17-vuotias ja hänet katsottiin työkykyiseksi. Hän sai numeron 146021, joka tatuoitiin käsivarteen. Se tarkoitti, että hän oli 146021. leirille tuotu.
­ Koko kuljetuksemme on dokumentoitu, kertoo Sioma. Puolan rajalle luutnantti Wannenwacher valvoi kuljetusta, siellä kapteeni Reuter otti komennon. Pöytäkirjoissa on kerrotaan myös mitkä numerot meille annettiin.
­ Vieraillessani kouluissa minulta kysytään usein miksi kaikki muka dokumentoitaisiin niin tarkoin ­ sillä tavoinhan saksalaiset päätyisivät paljastamaan tekonsa. Mutta ­ hehän eivät suinkaan aikoneet hävitä sotaa, vaan voittaa.
Kuljetuksen mukana tuli 992 vankia, joista 13 selvisi elossa. Näistä kolme oli naisia. 35 prosenttia saapui leiriin työkuntoisina, loput kaasutettin hengiltä välittömästi.
Kun Auschwitz vapautettiin vuonna 1945 oli siellä ­ yksinomaan siinä leirissä ­ murhattu 1,6 miljoonaa ihmistä.
­ Toisinaan minulta kysytään, olenko ajatellut otattaa pois numeroni, kertoo Sioma. Sitä en ole koskaan ajatellut tehdä. Se on osa minun kohtaloani eikä mitään sellaista mitä minun pitäisi hävetä.
Lokakuussa 1944 Sioma siirrettiin Auschwitzista Dachauhun, joka ei ollut tuhoamisleiri ­ mikä tosin ei tarkoittanut etteikö vankeja olisi kaiken aikaa kuollut olosuhteiden uhrina. Natsien keskuudessa oli erimielisyyksiä sen suhteen mitä juutalaisten kanssa pitäisi tehdä. Hitlerille itselleen oli kaikkien juutalaisten tuhoaminen tärkeintä, kun taas esimerkiksi varusteluteollisuudesta vastaava, Albert Speer, katsoi että heitä olisi hyödynnettävä orjatyövoimana vapauttamaan saksalaisia muihin tehtäviin.
­ Kun minut lähetettiin Dachauhun, oli suurin osa jo surmattu. Tappiot Stalingradissa ja El Alameinissa olivat takana, liittoutuneet olivat tehneet maihinnousun Normandiaan ja saksalaiset olivat kärsineet suuria tappioita. Alkoi olla pulaa työvoimasta.
Dachaussa vangit työskentelivät maanalaisessa ohjustehtaassa.

Yksi kymmenestä tiesi

Miljoona ihmistä oli suoraan sekaantunut juutalaisten tuhoamiseen ja silloin ei mukaan ole laskettu näiden perheenjäseniä. Se merkitsee, että kymmenen prosenttia saksalaisista tiesi suoraan mitä oli tekeillä. Sen lisäksi tulevat kaikki ne, jotka kuulopuheiden perusteella olivat tietoisia.
­ Silti kukaan ei uskonut siihen. Liittoutuneiden osasyyllisyys on suuri kysymys, sanoo Sioma.
­ Yritän keventää saksalaisten syyllisyyden taakkaa. En vedä yhtäläisyysmerkkiä saksalaisten ja natsien välille. Meidän kaikkien on käsiteltävä hyvää ja pahaa sisimmässämme.
­ En halua vain, että ihmiset tuntisivat sääliä minua ja juutalaisia kohtaan. Sen välillä mitä tapahtuu nyt ja mitä tapahtui silloin, on yhteys. Paha on alati läsnä.
­ Kaikilla meillä on ennakkoluuloja, mutta ne eivät saa ohjata tekojamme. Emme voi rakastaa kaikkia ihmisiä, mutta meidän täytyy kunnioittaa heitä.
Kaksi seikkaa Auschwitzista Sioma haluaa nostaa esille kaikkein inhottavimpina. Toinen oli toistuvat valikoinnit. Ensimmäinen oli heti saapumisen yhteydessä, sen jälkeen ne toistuivat kerta toisensa jälkeen.
­ Meidät asetettiin alastomina SS-lääkärien eteen. Nämä päättivät ketkä olivat liian laihoja tai heikkoja ja lähetettäisiin kaasukammioihin ja ketkä vielä saisivat elää.
­ Ensimmäisellä ja toisella kerralla en vielä ymmärtänyt mistä oli kyse mutta sitten jo ymmärsin.

­ Toinen kestämätön asia oli joutua elämään tyhjiössä tietämättä mitään leirin ulkopuolisesta maailmasta.
­ Minulle, jolla ei ollut vaimoa ja lapsia, se oli tietenkin helpompaa. Ne, joilla oli, saattoivat yrittää kysellä toisilta näiden kohtalosta. Toiset saattoivat osoittaa polttouuneista nousevaan savuun: siellä ovat vaimosi ja lapsesi.
­ Pääsy Auscwitzista Dachauhun, joka ei ollut tuhoamisleiri ja jossa siksi ei valikointeja tehty, oli kokemus, jota ei voi kuvailla. Toivo eloonjäämisestä ei kasvanut mutta paine oli poissa.

"Henkisesti emme parane koskaan"

Huhtikuussa 1945 amerikkalaiset joukot piirittivät Dachaun. Saksalaiset alkoivat paniikinomaisesti tyhjentää leiriä. Kaikki, jotka eivät kyenneet kävelemään, ammuttiin.
­ Meidän edellämme kulki venäläisten sotavankien ryhmä. Heidät asetettiin seisomaan sillalle, joka sitten räjäytettiin ilmaan yhdessä heidän kanssaan. Uskoimme, että meidät kaikki ammuttaisiin. Mutta sitten jäimme yöpymään niitylle. Se oli huhtikuun 30. ja toukokuun ensimmäisen päivän välinen yö. Olimme niin huonossa kunnossa, ettemme piitanneet eloonjäämisestä. Aamulla vartijat olivat poissa ja iltapäivällä ilmestyivät amerikkalaiset sotilaat, ja niin tiesimme jääneemme liittoutuneiden puolelle.
Sioma päätyi amerikkalaiseen sotasairaalaan ja tervehtyi nopeasti ­ fyysisesti.
­ Henkisesti emme parane koskaan. Olemme suuri ongelma itsellemme ja perheillemme.
Sattuman kautta hän sai jälleen yhteyden isäänsä, joka tuolloin oli Pariisissa. Sioma jäi Ranskaan kunnes vuonna 1947 muutti Ruotsiin, jossa hän siitä saakka on asunut ja työskennellyt lehtimiehenä, sittemmin eläkkeelle jääneenä.
­ Leirillä oli vartijoita, jotka eivät koskaan lyöneet meitä, muistelee Sioma. ­ Olen usein ajatellut heitä. Olen päätynyt siihen ajatukseen, että he halusivat osoittaa inhimillisyyttään. He olivat seuranneet Hitleriä ajatellen ehkä etenevänsä uralla, mutta kun he olivat tulleet Auschwitziin, oli jotakin tapahtunut heidän sisällään.
­ Nämä vartijat merkitsivät valtavan paljon: oli sittenkin jäljellä ihmisiä. Se antoi toivoa. Toverisuhteethan vankien kesken eivät olleet häävejä.

"En ole sen parempi kuin muutkaan"

­ Olen usein ihmetellyt mitä tuli niistä SS-upseerien lapsista, jotka asuivat vanhempiensa kanssa leireillä. Tätä olen myös miettinyt: Mitä minä olisin tehnyt, jos en olisi ollut vainottu? "Etuoikeutenani" oli olla vainottu, sillä silloin seison automaattisesti hyvien puolella. Mutta en silti ole sen parempi kuin muutkaan.
­ Juutalaisten valittuna kansana oleminen merkitsee ennenkaikkea vastuuta. Niin kauan kuin juutalaiset ovat vainottuja he eivät ole vaarallisia, mutta kun he eivät ole, voivat myös he olla pyöveleitä.
Tukholmassa on klubi, joka on nimeltään Förintelsens överlevande ("Joukkotuhosta eloonjääneet"). ­ Siellä me ymmärrämme toisiamme. Meidän ei ole tarvis puhua siitä mitä olemme kokeneet, sillä ymmärrämme toisiamme ja tiedämme sen ­ kaikki ovat olleet leireillä, sanoo Sioma.
­ Vaimoni ei pysty ymmärtämään minua, lapseni eivät enää jaksa kuunnella minua.
­ Kun olet kipeä jostain kohtaa, en minä voi tuntea kipuasi.

­ Kun jouduin jättämään äitini Auschwitzissa, piti hän toisella kädellä pikkuveljeäni ja toisessa kädessä laukkua. SS-miehet huusivat hänelle ja käskivät jättämään laukun. Hän huusi minulle: "Odota minua!" Huusin takaisin hyvin raa'asti: "Liikettä!" Se oli viimeinen mitä hänestä näin. Minun täytyy yhä työskennellä tämän kanssa ja näen siitä painajaisia.
­ Kuinka yhdistää Jumala ja Auschwitz? Olen käynyt teologisia keskusteluja. Kun sanotaan, että Jumala on kaikkivaltias, vastaan: Sitä hän ei todellakaan ole. Minä en kykene helppoihin yksinkertaistuksiin.
­Jäin ehkä eloon siitä syystä etten silloin ollut niin kovin paljoa ihminen. Monet, jotka olivat sitä minua enemmän, ovat sittemmin riistäneet itseltään hengen.
­ Minulta kysytään kuinka jäin henkiin. Minulla oli onnea ­ tai epäonnea. Miksi juuri minä jäin henkiin eivätkä muut? Syyllisyydentunne kulkee aina mukana.
­ Minä en vihaa ketään, vihaan vain ideologioita. Jos vihaan toista ihmistä, vajoan samalle tasolle kuin natsit. Voisin jopa liioitella niin paljon, että sanon tuntevani sääliä Hitleriä kohtaan.

Natsismi elää yhä

Sioma Zubicky ei halua puhua uusnatsismista, sillä hän katsoo ettei natsismi milloinkaan kuollutkaan. Vuonna 1945 siirtyi uusille vallanpitäjille virkamieskoneisto, jossa kaikki olivat natseja.
­ He odottivat vain uutta mahdollisuutta. Nyt, kun meillä on yhteiskunnallinen kriisiaika, nämä aatteet hengittävät jälleen raikasta aamuilmaa. Jos he vain pääsisivät eroon Auschwitzista... Mutta sen esteenä on aivan liian paljon dokumentaatiota.
­ En ymmärrä miten Faurisson tai Irving (jotka kieltävät holocaustin olemassaolon) uskaltavat. En pidä heitä vaarallisina mutta vastenmielisiä he ovat. He voivat kääntyä ainoastaan historiattomien ihmisten puoleen. Siksi on niin tärkeää ettei nuorisosta tule historiatonta. Siksi minä haluan vierailla kouluissa niin paljon kuin mahdollista.

Ilmestynyt aiemmin ruotsiksi En Väg -lehdessä 6/93 (Helsinki 1993.). Toim. Risto Nurmela.
Sioma Zubicky on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan:
Med Förintelsen i bagaget. Bonnier Carlsen. Tukholma 1997. (ISBN 91-638-3436-7.)