Etusivu Mitä tapahtui? Suomen juutalaiset ja toinen maailmansota

Suomen juutalaiset ja toinen maailmansota

Tapani Harviainen
(Kirjoittaja on Helsingin yliopiston seemiläisten kielten professori)

Sotien välisenä aikana 1920_ ja 1930–luvuilla myös Suomessa jotkut äärioikeistolaiset järjestöt pyrkivät lietsomaan antisemitistisiä asenteita vedoten mm. Neuvostoliiton juutalaisten bolshevikkien luoman uhkakuvaan. Propagandan vaikutukset jäivät kuitenkin vähäisiksi, lähinnä pilakuvien tasolle, jollaisia piirrettiin ja julkaistiin myös muista kansallisista vähemmistöistä. Useimmilta suomalaisilta kosketukset juutalaisiin puuttuivat tyystin, ja siksi koko kysymys oli jokseenkin teoriaa. Toisaalta muutamat IKL:n ja Lapuan liikkeen pappisjäsenet ja muut vaikuttajat sanoutuivat raamatullisista syistä julkisesti irti vihollisuudesta “Jeesuksen omaa kansaa vastaan” ja paheksuivat Saksan rotulakeja.

Saksalaisen antisemitismin uhkaamina myös Suomeen pyrki juutalaisia pakolaisia, mutta näitä päästettiin maahan hyvin vastahakoisesti. Pakolaislaivoja käännytettiin pois Suomenkin satamista ja oleskelulupa myönnettiin vain noin 500 juutalaiselle. Näistä kesään 1941 mennessä 350 oli jatkanut matkaansa muualle.

Talvisota ei näytä tuottaneen Suomen juutalaisille sen enempää ideologisia ongelmia kuin muillekaan suomalaisille. Kaikki asevelvolliset miehet, 260 henkeä, palvelivat armeijassa, heistä 200 rintamajoukoissa. Viisitoista juutalaista kaatui taisteluissa, mikä prosentuaalisesti merkitsee huomattavan raskaita tappioita. Monesti toistetun arvion mukaan talvisota antoi myös juutalaisille lopullisen tunnun kuulumisesta Suomen kansaan.

Jatkosodan aikana tilanne oli toinen. Suomi taisteli Saksan aseveljenä, maassa oli saksalaisia joukkoja, ja vaikka juutalaisvainojen koko julmuus oli hämärän peitossa, Natsi_Saksan raaka antisemistismi oli tunnettu asia. Tästä huolimatta Suomen juutalaiset toimivat myös jatkosodan aikana rintamapalveluksessa, lottina ja muissa tehtävissä ilman eroa toisiin kansalaisiin nähden; sama koski kaikkia kansallisia vähemmistöjä mustalaiset, venäläiset ja tataarit mukaan lukien. Useat juutalaiset sotilaat palkittiin kunniamerkein, muutamat ylenivät kapteenin arvoon ja palvelivat komppanian päällikköinä, Salomon Klass myös pataljoonan komentajana. Juutalaisten sotilaslääkärien joukossa oli lääkintämajureita. Saksalaisten suhtautumista Suomen juutalaisiin sotilaisiin on kuvattu hämmentyneeksi mutta korrektiksi. Ei tunneta tapauksia, joissa saksalaiset olisivat sotatoimissa kieltäytyneet yhteistoiminnasta suomalaisten juutalaissotilaiden kanssa, ei myöskään tapauksia, joissa juutalaiset olisivat kieltäytyneet sotapalveluksesta pasifismiin tai juutalaisuuteen viitaten. Syvärin rintamalle pystytettin 1942 pahvinen telttasynagoga, “Scholkas shul”, joka palveli Uudenmaan prikaatin ja muiden lähistöllä taistelevien yksiköiden juutalaisia sotilaita vuoteen 1944 saakka. Toorakääröllä varustettu kenttäsynagoga lienee ainutlaatuinen ilmiö Saksan puolella taistelleiden armeijoiden kalustossa.

On usein väitetty, että saksalaiset vaativat turhaan Suomen juutalaisten luovuttamista, mutta tästä ei ole löydetty asiakirjalähteitä, ei myöskään Suomeen paenneita juutalaisia koskevina. Suomen pieni juutalaisväestö ei liioin pelastunut saksalaisten “unohtamana”, kuten myös on esitetty. Todennäköisempää on, että mm. pääministeri Rangellin kesällä 1942 Heinrich Himmlerille esittämä käsitys, että Suomessa ei ole juutalaiskysymystä, sai saksalaiset odottavalle kannalle. Useassa yhteydessä toistettuna tämä viesti näyttää varoittaneen saksalaisia vaarantamasta suhteita hyödylliseen kanssasotijaan heille sinänsä vähäpätöisen asian vuoksi – lopullisen voiton jälkeen juutalaiset olisivat joka tapauksessa satimessa.

Palvelu Saksan rinnalla muodostui ongelmaksi vasta kun holokaustin kauhut tulivat julki jatkosodan jo päätyttyä syksyllä 1944. Sodassa paljon kärsineet Norjan juutalaiset olivat ensimmäisinä ulkopuolelta käsin esittämässä näitä kysymyksiä. Suomen juutalaisten yleinen reaktio oli, että sotaan oli osallistuttu oman maan ja oman yhteisön puolustamiseksi eikä suinkaan Saksan etujen hyväksi: “Jos Saksa olisi miehittänyt Suomen, meidän olisi käynyt huonosti. Jos Neuvostoliitto olisi miehittänyt Suomen, meidän olisi käynyt huonosti. Siksi oli helppoa taistella Suomen itsenäisyyden puolesta.” Maanpuolustus koettiin pikemminkin kunniakkaana velvollisuutena, josta oli suoriuduttu hyvin sekä juutalaisten ja muiden suomalaisten molemminpuolista luottamusta vahvistavasti. Marsalkka Mannerheimin osallistuminen juutalaisten kaatuneiden muistojumalanpalvelukseen 6.12. 1944 Helsingin synagogassa on säilynyt läsnäolleiden mielessä tärkeänä symbolisena tapahtumana. Kaikkiaan sodissa kaatui 23 juutalaista sotilasta, ja heidän nimensä painetaan vuosittain Suomen juutalaisen yhteisön julkaiseman kalenterin kunniatauluun.

Juutalaispakolaisten kohtalo oli vaikeampi. Heidät koottiin Hämeeseen, ja työikäiset miehet, 43 henkeä, vietiin työleireille ensin Sallaan ja sieltä Suursaarelle; Suomessa vallitsi tuolloin kaikkia asukkaita koskeva työvelvollisuus. Lokakuussa 1942 Suomen valtiollinen poliisi (Valpo) siirsi Suursaarelta yhdeksän miestä Helsinkiin ja pidätti muualla kymmenen juutalaista luovutettavaksi Saksaan. Valtiollisen poliisin aie tuli kuitenkin julki, ja presidentti Rytiin ja marsalkka Mannerheimiin ulottuneet yhteydenotot estivät pakolaisten luovutukset. Ennen kieltoa Valpo kuitenkin lähetti johtajansa Arno Anthonin ja sisäasiainministeri Toivo Horellin päätöksellä Gestapolle Viroon viisi miestä ja heidän kolme perheenjäsentään; miehiä syytettiin rikollisesta toiminnasta. Samalla luovutettiin 19 muuta henkilöä, useimmat näistä Neuvostoliiton kansalaisia. Gestapo toimitti nämä juutalaispakolaiset Birkenaun keskitysleiriin, ja heistä hengissä selvisi ainoastaan yksi mies, Georg Kollman, entinen Itävallan kansalainen. On edelleen hämärää, miksi juuri nämä henkilöt luovutettiin; heidän joukkoonsa sisältyi vain kaksi Suursaaresta tuoduista. Muiden juutalaispakolaisten joukosta Suomen kansalaisuus myönnettiin 110 henkilölle 1943_44. Sodan jälkeen Anthoni joutui oikeuteen juutalaispakolaisten luovutuksen takia, mutta hänen rangaistuksensa jäi useista syistä johtuen varsin lieväksi. Muistopatsas luovutetuille pakolaisille pystytettiin Helsinkiin Tähtitorninmäelle 6.11. 2000; paljastustilaisuudessa pääministeri Lipponen esitti julkisen anteeksipyynnön Suomen hallituksen ja kaikkien suomalaisten puolesta.

Neuvostoliittolaisten sotavankien joukossa Suomessa oli viitisensataa juutalaista. Alkuvaiheessa talvella 1941_42 myös heitä lienee menehtynyt huomattava joukko. Syksyllä 1942 juutalaisvangit koottiin kahdelle erityisleirille Pieksämäen ympäristöön, missä he saivat sekä elintarvikeapua että henkistä tukea Suomen ja Tukholman juutalaisilta seurakunnilta. Sodan kestäessä Saksaan luovutettiin joukko neuvostovankeja, ja on ilmeistä, että näiden joukossa oli myös juutalaisia.

Kirjallisuutta:
Elina Suominen, Kuolemanlaiva S/S Hohenhörn. WSOY, Porvoo_Helsinki_Juva 1979.
Hannu Rautkallio, Ne kahdeksan ja Suomen omatunto. Suomesta 1942 luovutetut juutalaispakolaiset. Weilin+Göös, Espoo 1985.
Hannu Rautkallio, Suomen juutalaisten aseveljeys. Tammi, Helsinki_Jyväskylä 1989.
Tapani Harviainen, luku “Suomen juutalaiset” teoksessa Suomi. Maa, kansa, kulttuurit. Toim. Markku Löytönen ja Laura Kolbe. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki_Jyväskylä 1999, s. 333_343.
Jukka Hartikainen, luku “Suomi” teoksessa Stéphane Bruchfeld ja Paul A. Levine, Kertokaa siitä lapsillenne _ Kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933_ 1945. Opetushallitus, Jyväskylä 2001, s. 52_69.