Etusivu Mitä tapahtui? Kysymykset 27-36

Reaktioita ja jälkipuintia

27. Milloin muu maailma sai tietää holocaustin tapahtumista? Miten tieto kulkeutui vapaaseen maailmaan?

On tehtävä erotus yksittäisistä joukkomurhatapauksista ja toisaalta varsinaisesta kansanmurhasta kertovien raporttien välillä. Tietoja juutalaisten joukkomurhista alkoi tulla vapaaseen maailmaan heti sen jälkeen kun nämä toimet alkoivat Neuvostoliitossa kesäkuun lopussa 1941 ja näiden raporttien määrä kasvoi ajan mittaan. Varhaisiin tietolähteisiin kuuluu brittiläisen tiedustelun sieppaamia saksalaisia poliisiraportteja; paikallisia silminnäkijöitä ja paenneita juutalaisia, jotka raportoivat tapahtumista maanalaisille, neuvostoliittolaisille tai puolueettomille lähteille. Tiedonlähteisiin kuuluivat myös kotilomalle päässeet unkarilaiset sotilaat, joiden havaintoja puolueettomat lähteet raportoivat.
Vuoden 1942 aikana liittoutuneiden ja puolueettomien maiden johtajat saivat yksityiskohtaista tietoa metodeista, määristä ja paikoista sisältäneitä raportteja natsien suunnitelmasta tuhota kaikki juutalaiset. Näitä saatiin monista lähteistä, kuten juutalaiselta sosialistipuolue Bundilta Varsovan ghetosta toukokuussa, Gerhard Riegnerin sähkeen välityksellä Sveitsistä elokuussa, puolalaisen maanalaisen kuriirin, Jan Karskin, silminnäkijäkertomuksen muodossa marraskuussa ja 69 Saksan ja Britannian marraskuussa tehdyn vankien vaihdon seurauksena Palestiinaan saapuneen Puolan juutalaisen silminnäkijäkertomusten kautta.
Joulukuun 17. päivä 1942 liittoutuneet antoivat julistuksen, jossa tuomittiin juutalaisen kansan hävittäminen Euroopassa ja luvattiin rangaistus rikoksen tekijöille. Tästä huolimatta on epäselvää miten hyvin liittoutuneiden ja puolueettomien maiden johtajat ymmärsivät tietojensa täyden merkityksen. Leirien vapauttamisessa mukana olleiden vanhempien liittoutuneiden komentajien ääretön järkytys osoittanee että tämä ymmärrys ei ollut täydellinen.

28. Mitä Amerikan juutalaiset tekivät auttaakseen Euroopan juutalaisia sodan aikana?

Sodan aikana Amerikan juutalaiset joutuivat reagoimaan ennenkuulumattomiin ja uskomattomiin uutisiin -kaikkien Euroopan juutalaisten tuhoamiseen -aikana jolloin kansallisen itsetunnon ja erityislaadun korostaminen ei ollut hyväksyttyä amerikkalaisessa yhteiskunnassa ja jolloin antisemitismi Yhdysvalloissa oli selvästi kasvussa. Tästä huolimatta Amerikan juutalaiset lähettivät varoja ja tarvikkeita miehitettyyn Eurooppaan eri avustusjärjestöjen kuten American Jewish Joint Distributen kautta. He järjestivät joukkokokouksia Madison Square Gardenissa ja muilla vastaavilla julkisilla paikoilla tuomiten joukkomurhat ja vaatien liittoutuneita apuun. Amerikan juutalaisten johtajat vetosivat hallituksensa johtajiin, presidentti mukaanluettuna, jotta nämä ryhtyisivät toimiin Euroopan juutalaisten puolesta ja valmistelivat ehdotuksia pelatustoimiksi. Erään tällaisen vetoomuksen kahdeksan amerikkalaista juutalaisjärjestöä luovutti yhteisesti Bermudan konferenssille keväällä 1943. Pelastusoperaatiot, joita lopulta hallituksen toimesta rajatussa määrin toteutettiin (kuten War Refugee Boardin kautta toteutettu operaatio 1944), olivat suurelta osalta Amerikan juutalaisten rahoittamia.
Amerikan juutalaiset olivat kuitenkin kykenemättömiä voittamaan omat tuhoisiksi osoittautuneet eroavuutensa ja eripuransa, jotka olivat sekä ideologisia että järjestäytymiseen liittyviä. Siksi he vain aniharvoin kykenivät esittämään yhtenäisenä rintamana vaatimuksia ja pyyntojä hallitukselle ja vastaavasti hallituskaan ei osoittanut kovinkaan suurta päättäväisyyttä Euroopan juutalaisten pelastamiseksi.

29. Miksi liittoutuneet eivät pommittaneet Auschwitzia?

Ilmakuva Auschwitz II:n eli Birkenaun tuhoamisleiristä.

Ensimmäiset yksityiskohtaiset tiedot Auschwitzista kantautuivat liittoutuneille kesäkuussa 1944 kahden leiriltä paenneen antaman ja Slovakian juutalaisten maanalaisten aktivistien eteenpäin toimittaman raportin muodossa. Tietoihin sisältyi pyyntö leirin ja sinne Unkarista johtavien rautateiden pommittamisesta sillä juuri tuolloin Unkarin juutalaisia oltiin suurin joukoin kuljetettamassa leiriin. Liittoutuneilla oli silloin hallussaan ilmaherruus ja Italiassa sijaitsevat ilmatukikohdat saattoivat osan Puolasta länsiliittoutuneiden ulottuviin. Keväästä syksyyn 1944 liittoutuneiden tiedustelukoneet lensivät leirin yllä useita kertoja kuvatakseen useiden kilometrien päässä sijainneita saksalaisia teollisuuslaitoksia. Loppukesällä nämä kohteet olivatkin pommituksen kohteena.
Liittoutuneet selittivät monella tavalla päätöstään olla pommittamatta leiriä. He väittivät olevan teknisesti mahdotonta saavuttaa leiriä. Se seikka että lähellä olevia kohteita pommitettiin osoittaa väitteen paikkansapitämättömäksi. He väittivät että tällaiset pommitukset eivät hidastaisi murhaoperaatiota vaan sensijaan ainoastaan veisivät joukkoja pois ratkaisevista taisteluista ja vaarantaisivat lentäjien turvallisuuden. Ainoa tapa pelastaa juutalaisia, he sanoivat, oli voittaa sota. Heidän pääperusteluinaan olivat siis periaatteet: "pelastus voiton kautta" ja "ei poikkeamisia sotaponnisteluista". Se, olisiko kuolemanleirien pommittaminen onnistunut vai ei, jää avoimeksi kysymykseksi. Selvää kuitenkin on, että liittoutuneet eivät osoittaneet samanlaista energiaa ja päättäväisyyttä juutalaisten pelastamiseksi kuin mitä natsit osoittivat heidän murhaamisekseen.

JUUTALAISET JOHTAJAT JA REAKTIOT HOLOCAUSTIN EDESSÄ

30. Mitä olivat juutalaisneuvostot (Judenräte)?

Saksalaiset perustivat kaikissa kontrolloimissaan maissa juutalaisjohtajien organisaation, joka tunnettin nimellä Judenrat (juutalaisneuvosto) tai Ältestenrat (vanhinten neuvosto). Moni Saksan liittolainen, kuten Slovakia, perusti samankaltaisia elimiä. Neuvostojen perustamisen päämäränä oli saada työkalu, jonka avulla juutalaisia voitiin kontrolloida ja eristää ympäröivästä maailmasta ja joiden kautta voitaisiin heidän keskuudessaan toimeenpanna erilaisia määräyksiä. Viranomaiset pyrkivät yleensä täyttämään neuvostot tunnetuilla sotaa edeltäneen ajan juutalaisjohtajilla ja arvostetuilla julkisuuden henkilöillä.

Neuvostot elivät vaatimusten ristitulessa toisaalta halutessaan vastata juutalaisten tarpeisiin ja ollessaan toisaalta pakotettuja seuraamaan viranomaisten ankaria vaatimuksia. Juutalaisneuvostot valitsivat erilaisia strategioita auttaakseen juutalaisia: jotkut tukivat aktiivisesti maanalaisia ryhmiä ja aseellista vastarintaa, jotkut tekivät miltei saumatonta yhteistyötä viranomaisten kanssa toteuttaen heidän ohjelmaansa ja toivoen siten kykenevänsä estämään vielä pahempien toimenpiteiden toimeenpanon. Monilla paikkakunnilla juutalaiset arvostivat neuvostojaan - eräs esimerkki on Kovnon gheton neuvosto ja sen johtaja tri Elchanan Elkes -kun taas muualla juutalaiset saattoivat kohdella neuvostojaan kiukulla ja joskus jopa vihalla. Esimerkki tästä on Lodzin gheton Judenrat, jonka johtaja oli Mordechai Haim Rumkowski.
Kaiken kaikkiaan, täysin neuvostojen seuraamasta strategiasta riippumatta, pitivät Saksan viranomaiset käsissään täyttä kontrollia ja päätösvaltaa juutalaisyhteisöjen kohtalosta.

31. Ketkä olivat tunnetuimpia holocaustin ajan juutalaisjohtajia ja mitä he tekivät?

Mordechai Haim Rumkowski -Lodzin gheton Judenratin johtaja 1939-44. Hän oli autoritäärinen johtaja, joka kannatti "pelastus työn kautta"-taktiikkaa. Hänen mukaansa mahdollisimman monen juutalaisen tuli tehdä teollisuustyötä Saksan hyväksi ja siten varmistaa pelastumisensa. Heinäkuun lopulla 1944 jäljellä olevat gheton juutalaiset, 65 000 yhteensä 200 000:sta, karkotettiin Auschwitziin.
Rabbi Leo Baeck ja tri Otto Hirsch -Saksan juutalaisten johtajat sodan aikana. Heidän johtajuutensa auttoi Saksan juutalaisia yhdistymään ja yhteisöä kestämään hallituksen toimeenpaneman hyökkäyksen vuosina . Baeck ja Hirsch kieltäytyivät mahdollisuudesta muuttaa maasta voidakseen jäädä omiensa luo. Hirsch maksoi tästä hengellään vuonna 1941; Baeck jäi eloon Theresienstadtin keskitysleiristä.
Mordechai Anielewicz -Varsovan sionistinuorten Hashomer Hatzair -järjestön johtaja, josta tuli myös Varsovan gheton maanalainen johtaja. Hän johti Varsovan ghettokapinaa ja kaatui sen aikana toukokuun 8. päivänä 1943.
Tuvia Bielski -juutalainen partisaanijohtaja Valko-Venäjän metsissä. Bielski perusti metsään "perheleirin" Saksasta paenneille juutalaisille. Huolimatta vaikeuksista suojella suurta siviilien joukkoa ja huolimatta neuvostoliittolaisen partisaaniliikkeen painostuksesta leirin purkamiseksi, hän jatkoi itsepintaisesti sen suojelemista. Hänen ryhmäänsä kuului lopulta noin 1200 henkilöä, joista suurin osa selviytyi hengissä.
Emmanuel Ringelblum -Puolan juutalainen historioitsija ja sosiaalityöntekijä Varsovan ghetossa. Perusti koodinimellä Oneg Shabbat tunnetun maanalaisen arkiston, jonka kokoamiseen moni gheton asukas myötävaikutti ja jonka päämäränä oli kerätä tietoa siitä mitä tapahtui Varsovassa ja muualla. Hänet murhattiin 1944 mutta suuri osa hänen arkistostaan löydettin Varsovan raunioista sodan jälkeen.
Reszo Rudolf (Israel) Kasztner -Unkarilainen sionistiaktiivi, joka 1944 neuvotteli Adolf Eichmannin ja hänen avustajiensa kanssa yrittäen estää karkoitukset Auschwitziin, helpottaa juutalaisten pakoa natsialueelta ja myöhemmin saada natsit luovuttamaan leirejään liittoutuneille ilman lisävahinkoa vangeille. Osana näitä neuvotteluja 1684 Unkarin juutalaista kuljettanut juna vapautettiin ja matkustajat pääsivät Sveitsiin. Kasztneria syytettiin myöhemmin yhteistyöstä natsien kanssa. Hänet murhattiin Tel Avivissa 1957 ja hän on edelleen kiistelty henkilö.
Robert Gamzon -Ranskan juutalaisen partioliikkeen johtaja, josta tuli maanalainen komentaja saksalaismiehityksen aikana. Hän toimi organisaattorina useiden lastenkotien perustamisessa ja salakuljetti useita nuoria turvaan järjestäen näille pääsyn puolueettomiin maihin tai piilopaikkoihin ranskalaisten maanviljelöiden luo. Hän myös johti monia iskuja saksalaisia vastaan 1943-44.

32. Millaista vastarintaa juutalaiset tekivät natsien tuhotöiden edessä?

Varsovan gheton kapina on murskattu 1943. Kuuluisa valokuva SS-kenraali Jürgen Stroopin raportista.

Natsien systemaattisesti toimeenpaneman, kaikkiin Saksan vallan alla eläviin juutalaisiin kohdistuvan joukkotuhon edessä ilmeni juutalainen vastarinta monin tavoin. Pelkkä yritys selviytyä elossa ja säilyttää ihmisarvonsa oli yksinkertaisin tapa vastustaa natsien pyrkimystä riistää juutalaisilta ihmisarvo ja ajaa heidät lopulta tuhoon. Juutalaiset pyrkivät henkilö-, perhe- ja yhteisötasolla selviytymään niin fyysisesti kuin henkisestikin natsien murhakoneistosta.
Monessa ghetossa juutalaisneuvostot (Judenräte) ja erilaiset hyväksytyt tai maanalaiset järjestöt tekivät parhaansa jakaakseen ruokaa, lääkkeitä ja muita hyödykkeitä hätää kärsiville joukoille. Monin paikoin he järjestivät kulttuurista ja hengellistä toimintaa sekä opetusta, joka oli ilmauksena gheton asukkaiden vielä elinvoimaista hengestä. Työn tarjoaminen nousi monin paikoin erittäin tärkeäksi, johtuen sekä sen päivittäiseen elämään tuomasta avusta että siitä tosiasiasta että juutalaisen työn arvon todistaminen nousi keinoksi varjella mahdollisimman monia natsien kynsistä. Joissakin paikoissa oli pyrkimyksiä dokumentoida yhä syvenevä kärsimys natsivallan alla. Organisoidusti ja joskus itsenäisestikin juutalaiset hankkivat väärennettyjä papereita, jotka todistivat heidän olevan ei-juutalaisia ja käyttivät niitä voidakseen piiloutua ja jopa ylittää kansainvälisiä rajoja.
Kun juutalaiset saivat tietää natsien aikeista murhata heidät, aseelliset maanalaiset järjestöt yhdistyivät. Yli sadassa ghetossa eri ryhmät suunnittelivat aseellista vastarintaa natseja vastaan joko gheton sisällä tai liittymällä partisaaneihin ympäröivissä metsissä, soilla ja vuorilla. Kaikki suunnitellut aseelliset kapinat natseja vastaan eivät toteutuneet. Pisimpään jatkunut aseellinen kapina tapahtui kolmen viikon aikana keväällä 1943 Varsovan ghetossa. Muita aseellisia operaatioita oli suurimmista ghetoista muunmuassa Bialystokissa, Czestochowassa ja Krakovassa.
Juutalaisia Vilnasta, Kovnosta (Kaunas) ja Minskistä sekä monesta pienemmästä ghetosta pakeni ja liittyi partisaanien taisteluun natseja vastaan. Partisaanien operaatioalueille paenneiden joukossa ei ollut ainoastaan taisteluikäisiä miehiä ja naisia. Myös monet vanhukset ja lapset pakenivat epätoivoisessa yrityksessään säilyä hengissä. He kohtasivat luonnonvoimia, nälkää, sairauksia, usein vihamielistä paikallisväestöä, natsien juutalaisjahtia sekä partisaaneja, jotka inhosivat sekä natseja että juutalaisia. Siksi ei olekaan yllätys että ainakin yhdellä alueella, Parczewin metsässä, ainoastaan 4% sinne paenneista juutalaisista säilyi elossa vapautukseen saakka. Kaikesta huolimatta juutalaiset partisaanijohtajat tekivät parhaansa auttaaksen ei-taistelevia juutalaisia perustaen heille "perheleireinä" tunnettuja yksikköjä.
Useissa natsileireissä, äärettömän kovasta kurista huolimatta, juutalaiset ryhtyivät aseelliseen kapinaan. Tuhoamisleireistä kolmessa, Treblinkassa, Sobiborissa ja Auschwitzissa juutalaiset vangit, joissakin tapauksissa yhdessä muiden vankien kanssa, tarttuivat aseisiin sortajiaan vastaan. Juutalaiset tekivät vastarintaa myös muissa natsien leireissä, mm. Lvovin lähellä olevassa Janowskassa sekä Minsk Masowieckissa lähellä Varsovaa.
Juutalaisia pakeni monista leireistä, myös Auschwitz-Birkenausta. Kaksi eri pakoa sieltä keväällä 1944 toivat mukanaan ensimmäiset yksityiskohtaiset raportit (nk. Auschwitz Protocols), jotka toivat läntiselle maailmalle tiedon Birkenaun murhakoneistosta.

Oikeamielisten puutarha Yad Vashemissa, Jerusalemissa.

KANSOJEN OIKEAMIELISET

33. Keitä ovat "Kansojen oikeamieliset"?

Israelin lain määritelmän mukaan: he ovat ei-juutalaisia, jotka vaaransivat henkensä pelastakseen juutalaisia natseilta ja näiden kätyreiltä holocaustin aikana.

34. Kuka myöntää tämän arvon?

Erityinen komissio (Commission for the Designation of the Righteous), jonka puheenjohtaja on Israelin korkeimman oikeuden tuomari, perustettiin vuonna 1962 päättämään tämän arvon myöntämisestä.

35. Mitkä ovat tämän arvon myöntämisperusteet?

Raoul Wallenbergin muistolaatta Oikeamielisten puutarhassa.	Oskar Schindlerin muistolaatta Oikeamielisten puutarhassa.

Myöntämisperusteina käytetään mm. seuraavia:
1. Henkilö yritti pelastaa juutalaisen tai juutalaisia (riippumatta siitä onnistuiko yritys vai ei).
2. Pelastaja vaaransi elämänsä ja turvallisuutensa.
3. Pelastettaviin kuului ainakin yksi juutalainen.
4. Pelastaja ei vaatinut rahallista korvausta ehtona pelastusoperaatiolle.
5. Todisteita löytyy molemmilta puolilta -ensisijaisesti pelastetun taholta - ja/tai asiasta löytyy kiistämätön dokumentointi.
6. Henkilöille, jotka tunnustetaan Oikeamielisiksi, myönnetään mitali ja kunniakirja (joissakin tapauksissa vasta kuoleman jälkeen) ja heidän nimensä tehdään kuolemattomiksi Oikeamielisten puutarhassa Yad Vashemissa, Jerusalemissa.

HOLOCAUSTIN JÄLKEEN

36. Missä kunnossa olivat juutalaiset Saksassa ja Puolassa vapautuksensa jälkeen? Miten heidän paluunsa yhteiskuntaan alkoi?

Bergen-Belsenin keskitysleirin vapautettuja juutalaisia 1945.

Saksa: Heti vapautuksen jälkeen miehitetyn Saksan länsiosassa oli 50 000 - 75 000 juutalaista. Ensimmäisten sodanjälkeisten viikkojen aikana tälle alueelle perustettiin satoja pakolaisleirejä niille, jotka eivät halunneet palata kotimaihinsa. Näiden joukossa oli paljon juutalaisia. Elokuussa 1945 Harrisonin komitea, jonka presidentti Truman oli perustanut selvittämään pakolaisten tilannetta, raportoi Yhdyvaltojen armeijalle juutalaisten toivottamasta tilanteesta näissä leireissä. Tämän raportin tuloksena erityisleirejä, joissa olosuhteet olivat parempia, perustettiin juutalaisille amerikkalaisten miehittämällä vyöhykkeellä ja vähän myöhemmin myös brittiläisellä vyöhykkeellä. Neuvostoliittolaiset taas puolestaan toistuvasti kieltäytyivät tunnustamasta juutalaisia erityiseksi ryhmäksi eivätkä perustaneet heille minkäänlaisia erityisleirejä. Pakolaisleirit Saksassa, Itävallassa ja myös etelä-Italiassa kasvoivat koko ajan etenkin koska Itä-Euroopasta saapui jatkuvasti juutalaispakolaisia. Vuoden 1946 lopussa, johtuen juutalaisten joukkopaosta Puolasta Kielcessä tapahtuneen pogromin seurauksena, oli brittien vyöhykkeellä 15 000 juutalaista, amerikkalaisten vyöhykkeellä (suurin osa Baijerissa) 140 000 ja ranskalaisten vyöhykkeellä 1 500. Kaiken kaikkiaan toimi noin 700 pakolaisleiriä; näistä tunnetuimpia Landsberg, Pocking, Feldafing ja Bergen-Belsen. Huolimatta eloonjääneiden kohtaamista lukuisista ongelmista syntyi leireihin vilkas ja aktiivinen elämä: opetusta ja ammatillista toimintaa, kulttuurista luovuutta, journalismia ja jopa poliittista elämää. Useimmat juutalaiset näissä Keski-Euroopan leireissä jättivät leirit vuoteen 1950 mennessä. Useimmat lähtivät Israeliin, toiset Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Australiaan ja muihin maihin. Jotkut jäivät Saksaan.
Puola: Noin 300 000 Puolan juutalaista jäi eloon: 25 000 jotka onnistuivat pysymään hengissä Puolassa, 30 000 palasi työleireiltä ja loput Neuvostoliitosta. Juutalaisen elämänmuodon tuho, vaikea taloudellinen tilanne ja antisemiittiset purkaukset, jotka huipentuivat Kielcen pogromiin heinäkuussa 1946, aiheuttivat sen, että suurin osa Puolan juutalaisista lähti maasta (suurimmaksi osaksi salaa), useimmiten Keski-Euroopan suuntaan. Vain 50 000 juutalaista päätti jäädä Puolaan. Puolan juutalaisten keskuskomitea pyrki elvyttämään juutalaisen elämän eri puolia Puolassa. Useimmat yritykset juutalaisten uudelleenasuttamiseksi tehtiin niille entisille Saksan alueille, jotka nyt oli liitetty Puolan länsiosaan.

[ Kysymykset 1-5 ] [ Kysymykset 6-14] [ Kysymykset 15-26] [ Kysymykset 27-36  ]
[ Sisällys ]