Etusivu Mitä tapahtui? Kysymykset 6-14

Tie kohti kansanmurhaa

6. Milloin ja miten natsit nousivat valtaan?

Vastoin yleistä kuvitelmaa Hitler ei noussut valtaan kumoamalla demokraattisesti valittua hallitusta terroritoimin. Häntä ei myöskään valittu johtoon saksalaisten äänestäjien selkeällä vaatimuksella. Pikemminkin voidaan sanoa, että hän pääsi valtaan käsiksi presidentti Hindenburgin nimitettyä hänet valtakunnankansleriksi 20. tammikuuta 1933. Tuohon kohtalokkaaseen päivään mennessä ei natsipuolue sen paremmin kuin Hitler henkilökohtaisestikaan ollut päässyt lähellekään yksiselitteistä vaalivoittoa. Viimeisissä demokraattisissa vaaleissa marraskuun 6. päivänä 1932 natsipuolue, joka kyllä oli puolueista voimakkain, itseasiassa menetti suosiotaan ääniosuuden laskiessa edellisten heinäkuun 31 päivänä 1932 pidettyjen vaalien 37,3 prosentista 33,1 prosenttiin.
Päästyään valtaan käsiksi Hitler ja hänen liittolaisensa eivät aikailleet ryhtyessään laajentamaan valtansa perustuksia ja purkamaan demokraattista perustuslakia pala palalta. Ratkaiseva merkkipaalu oli ns. "valtalaki", joka antoi hallitukselle vallan säätää lakeja ilman parlamentin tai presidentin suostumusta. Saksalaisten osavaltioiden (Länder) itsehallinto lakkautettiin 31.3.1933 säädetyllä lailla. Natsien vallankaappaus oli täydellinen, kun 14. heinäkuuta 1933 astui voimaan "Laki uusien poliittisten puolueiden kieltämisestä" ja sen seurauksena natsipuolueesta tuli ainoa laillinen poliittinen puolue Saksassa.

7. Miten natsit kohtelivat juutalaisia ensimmäisinä valtaannousunsa jälkeisinä vuosina?

Julius Streicherin julkaisema Der Stürmer -lehti oli natsien keskeisiä propagandakanavia juutalaisvihan istuttamiseksi kansaan. Streicher sai Nürnbergissä kuolemantuomion. "Juutalaiset ovat onnettomuutemme" kuului iskulause jokaisen numeron etusivulla.

Sotaa edeltäneen ajan juutalaisvainot Saksassa tapahtuivat varsin toisenlaisissa olosuhteissa kuin tuhoamishanke sodan aikana. Natsipolitiikan päämäränä ensimmäisten vuosien aikana ei vielä ollut juutalaisten fyysinen tuhoaminen vaan lähinnä heidän sosiaalinen ja taloudellinen eristämisensä ja karkottamisensa Saksan maaperältä. Näiden päämäärien tavoittelussa hallintokoneisto oli vielä sellaisten sisäisten ja ulkoisten estojen alainen, jotka jarruttivat antisemiittisten toimien brutaaliutta. Suurin osa antisemiittisistä toimista toteutettiin täysin julkisesti maailman silmien edessä. Tyypillisiä muotoja olivat syrjivä lainsäädäntö, taloudellisten edellytysten riisto, julkiset häpäisyt, hallinnollinen haitanteko ja sosiaalinen eristäminen eivätkä vielä niinkään ruumiillinen kidutus tai murhat.
Natsipolitiikan erityispiirre sotaa edeltäneinä vuosina oli painostuksen ja olosuhteiden normalisoinnin sekä antisemiittisen paineen kiristämisen ja helpottamisen hämmentävä vaihtelu. Kiihkeiden antisemitismin hyökyjen vastapainona oli pitkähköjäkin petollisen seesteisyyden aikoja.
Yleisesti voidaan todeta sotaa edeltäneen ajan antisemiittisen toiminnan huipentuneen kolmessa kohden:
1. Boikottikampanja 1. päivänä huhtikuuta 1933 ja sitä seuranneet juutalaisiin julkisen sektorin työntekijöihin ja tiettyihin ammatinharjoittajiin kohdistuneet rotulait.
2. Nürnbergin lait 15. syyskuuta 1935, jotka löivät lopulisen pisteen juutalaiselle emansipaatiolle (tasa-arvopyrkimykselle) Saksassa ja määrittelivät juutalaisuuden rodullisin termein.
3. Valtionhallinnon organisoima marraskuun 9. ja 10. päivän välisen yön pogromi 1938, niinkutsuttu Kristallnacht eli Kristalliyö.

8. Kuinka juutalaiset reagoivat sotaa edeltäneen ajan vainoon natsien hallitsemassa Euroopassa?

Saksan juutalaisyhteisö, natsihallinon ensimmäinen uhri, oli eräs vanhimmista juutalaisyhteisöistä Euroopassa. Vuoteen 1933 saakka Saksan juutalaisia oli laajasti pidetty todellisena malliesimerkkinä tasa-arvopyrkimysten toteutumisesta sekä juutalaisten ja heidän ei-juutalaisen ympäristönsä luovasta vuorovaikutuksesta. Suurin osa Saksan juutalaisista piti itseään yhtä saksalaisina kuin kuka tahansa heidän kristityistä maanmiehistään. Noin 12 000 heistä oli kaatunut ensimmäisen maailmansodan taistelukentillä rakastamansa maan edun ja kunnian puolesta.
Ensimmäisinä päivinä vainojen puhjettua heidän oli vaikea käsittää miten kukaan voisi riistää heiltä heidän oikeuksiaan ja identiteettiään saksalaisina ja että he voisivat joutua hylkiön asemaan omassa maassaan. "Saksa pysyy Saksana", totesi juutalaisten enemmistöä edustaneen Juutalaisuskoisten Saksan kansalaisten keskusneuvoston sanomalehden pääkirjoitus. "Kukaan ei voi riistää meiltä meidän koti- ja isänmaatamme."
Ideologisen vedenjakajan toisella puolella Saksan sionistit, jotka eivät koskaan olleet uskoneet saksalais-juutalaisen synteesin todellisiin mahdollisuuksiin, näyttivät paremmin sopeutuneilta uuteen aikaan. Päinvastoin kuin monet muut, he eivät nähneet natsihallintoa vain väliaikaisena takaiskuna emansipaatiolle eivätkä odottaneet sen kaatuvan itsestään. Hekään eivät kuitenkaan kyenneet näkemään koko vakavuudessaan sitä uhkaa, jota natsihallinto juutalaisten olemassaololle merkitsi. Muiden juutalaisten tavoin heilläkin oli taipumus olettaa, että natsihallinnon vallankumouksellinen kiihko laantuisi ensimmäisten vallassaolokuukausien aikana ja ettei sen purema tulisi osoittautumaan niin pahaksi kuin sen haukku.
Ensimmäiset, jotka tiedostivat vaaran olivat ne syntyperältään juutalaiset, jotka toimivat aktiivisesti sosialistisissa ja kommunistisissa liikkeissä ja tämän vuoksi olivat kaksinkertaisesti vainon, siis sekä poliittisen että rodullisen, kohteena.

Oleellinen piirre Saksan juutalaisten yhteisessä reagointitavassa oli juutalaisen tietoisuuden syveneminen ja juutalaisyhteisön sisäisten solidaarisuuden siteiden vahvistuminen vainon alla. Sionistiseen liikkeeseen lukeutuva lehtimies Robert Weltsch puki tämänkaipauksen sanoiksi artikkelisarjassaan, jonka otsikkona oli "Sano kyllä juutalaisuudelle." Natsiuhan edessä Saksan juutalaiset ylittivät vanhoja ristiriitoja ja onnistuivat luomaan uusia kattavia organisaation kehyksiä. Ensimmäisenä perustettiin (huhtikuussa 1933) "Avun ja jälleenrakennuksen keskuskomitea", joka koordinoi laajamittaisia toimia ahdistetun juutalaisyhteisön hyvinvoinnin puolesta. Syyskuun 17. päivänä 1933 syntyi "Saksan juutalaisten kansallinen edustajisto" ja se otti itselleen vastuun kaikenlaisesta poliittisesta edunvalvonnasta. Juutalaisen väestön ja taiteilijoiden kulttuurisia tarpeita koordinoi "Kulttuuriliitto" (Kulturbund), joka niinikään perustettiin 1933.

9. Miksi eivät useammat juutalaiset jättäneet Eurooppaa jo ennen sodan alkua?

Yksinkertaisin vastaus tähän on, että heillä ei yksinkertaisestiollut mihin mennä. Chaim Weizmannin kuuluisaa huomautusta lainaten: suhteessa Euroopan juutalaisiin maailma oli jakautunut kahtia: paikkoihin, joissa he eivät voineet elää ja paikkoihin, joihin he eivät voineet mennä. Keskeisten merentakaisten maiden tiukat maahanmuuttosäännökset juutalaispakolaisten suhteen heijastelivat maailmanlaajuista taloudellisten itsesuojelupyrkimysten värittämää asenneilmastoa, johon sekoittui muukalaiskammoa (ksenofobiaa) ja suoranaista antisemitismia. Presidentti Franklin Rooseveltin koollekutsuma kansainvälinen pakolaisasioiden konferenssi Evianissa (Ranskassa) heinäkuussa 1938 osoittautui täydelliseksi fiaskoksi.Yksikään edustettuna olleista 32 maasta ei tarjonnut mahdollisille Saksan ja Itävallan juutalaispakolaisille minkäänlaista toivoa.
Toinen selitys on, että antisemiittisen painostuksen katkonainen ja vaihteleva esiintyminen natsien vallassaolon ensimmäisinä vuosina antoi hämmentävän signaalin juutalaisille uhreille saaden heidän vaarantunteensa hiipumaan ja heidät tuudittautumaan uskoon, että pahin oli jo ohi. Juutalaisten paniikinomainen pako natsien hallitsemasta Euroopasta seurasi vasta kevään 1938 ja kyseisen vuoden maaliskuussa tapahtuneen Itävallan natsi-Saksaan liittämisen myötä.

10. Miksi eivät useammat juutalaiset paenneet Palestiinaan ennen sotaa?

Perussyynä on pidettävä Palestiinaan suuntautuvan maahanmuuton kontrollia, jota brittiläinen mandaattivalta harjoitti. Perusteluna käytettiin "taloudellisen maahanottamisen kapasiteetin" käsitettä, jolla juutalaisten maahanpääsyä rajoitettiin brittien omien imperiumin laajuisten ja strategisten etujen mukaisesti. Itseasiassa oli olemassa kolme laillista tietä päästä Palestiinaan ennen sotaa:
a) "Kapitalistiviisumeja" myönnettiin maahanmuuttajille, joilla oli omistuksessaan pääomaa vähintään 1000 Palestiinan punnan arvosta. Suhteuttaen: poliisin vuosiansio vuonna 1933 oli vähemmän kuin 50 puntaa.
b) Halutzim'it, nuoret sionistipioneerit, jotka olivat läpikäyneet ammatillisen - enimmäkseen maatalouteen suuntautuvan - koulutusjakson ulkomailla, saattoivat päästä maahan "työläisinä". Palestiinan hallitus määräsi työläisille myönnettyjen maahanmuuttolupien määrän puolivuosittain perustaen lupien määrän taulukoihin, jotka heijastelivat ajan taloudellista tilannetta ja erityisesti työttömyyden tasoa.
c) Omaiset eli Palestiinassa asuvien kanssa suorassa sukulaisuussuhteessa olevat.
Vuoden 1937 jälkeen Kuninkaallisen komission raportin seurauksena juutalaisten maahanmuuttoa rajoitettiin peittelemättömän poliittisesti. Kolikon toinen puoli on kuitenkin se, että sionistinen liike, jonka ruumiillistuma oli Jewish Agencyn toimeenpaneva komitea, kyllä säännöllisesti taittoi peistä Palestiinan hallituksen myöntämien kiintiöiden suuruudesta mutta ei koskaan kyseensalaistanut menettelyä sinänsä. Rajoittamaton ja vapaa maahanmuutto olisi ollut ristiriidassa Agencyn käsityksen kanssa sionistisen päämäärän saavuttamisesta. Sen tuli tapahtua hitaan, orgaanisen kehityksen kautta, jossa sionistisen tavoitteen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset päämäärät Palestiinassa saisivat etusijan ohi juutalaisen yksilön tarpeiden.

11. Mitkä maat sallivat juutalaisten pakolaisten maahanpääsyn? Kuinka paljon kuhunkin maahan pääsi?

Merkittävin mertentakaisista maista, joka salli juutalaispakolaisten maahanpääsyn Hitlerin ensimmäisinä vallassaolovuosina oli Palestiinan brittiläinen mandaattihallintoalue. Tämä kuva kuitenkin muuttui merkittävästi vuoden 1936 jälkeen ja erityisesti vuonna 1938. Myöhemmin, pakolaisten maahanpääsyn Palestiinaan vaikeuduttua entisestään, merkittävimmät merentakaisista maista, Yhdysvallat ja Iso-Britannia, olivat taipuvaisia löyhentämään rajoittavaa käytäntöään. Näin erityisesti Itävallan juutalaisten natsi-Saksaan liittämisen ja Kristalliyön tapahtumien seurakuksena juutalaisten kokeman epätoivoisen ahdistuksen edessä. Epätoivoisissa yrityksissään murtautua vapaaksi natsien tappavasta ansasta Saksan ja Itävallan juutalaispakolaisia lähtii niinkuin kauas kuin Shanghaihin.

Juutalaisten maastamuutto Saksasta ja Itävallasta vuosina 1933-39 kohteittain jaoteltuna:

Yhdysvallat 85 000

Latinalainen Amerikka 85 000

Palestiina 60 000

Shanghai 18 000

Iso-Britannia 60 000

Sveitsi 12 000

Yhteensä 320 000

Noin 110 000 juutalaispakolaista Saksasta ja Itävallasta pakeni naapurimaihin vain joutuakseen jälleen natsien kynsiin sodan aikana.

TIE LOPULLISEEN RATKAISUUN

12. Miksi saksalaiset surmasivat juutalaisia?

Tähän kysymykseen on tarjottu monia vastauksia - teologisia, historiallisia, filosofisia, psykologisia ja marxismista nousevia - mutta mikään näistä yksinään ei ole tyydyttävä. Historiallinen vastaus saattaisi olla jotakuinkin seuraavanlainen:
1930-luvulla suuret kansanjoukot Saksassa elivät yhteiskunnassa, joka perustui vihan, etnisen utopiauskon ja väkivallan periaatteille. He lähtivät sotaan hakemaan hyvitystä jokaiseen edeltävien 200 vuoden aikana heitä kohtaan tehtyyn todelliseen tai kuviteltuun vääryyteen sekä luomaan todeksi omaa näkemystään paremmasta maailmasta. Keskeinen uskomus rakennelmassa, jonka varassa ja vallassa he elivät oli se, että juutalaiset (tai "Juutalainen") edusti kaikkea sitä mikä oli suunnattu heitä vastaan ja tästä syystä tuo tekijä oli poistettava. Tämä uskomus oli kiinteästi yhteydessä monien omaksumaan rotuopilliseen maailmankuvaan, joka määritteli saksalaiset ylemmän rodun, pohjoisten arjalaisten, edustajiksi ja juutalaiset vahingollisten fyysisten ominaisuusien saastuttamaksi vastaroduksi. Utopia, johon nämä saksalaiset pyrkivät, jäisi saavuttamattomaksi jos juutalaiset olisivat olemassa. Kun juutalaisten maantieteellinen poistaminen ja uudelleensijoittaminen osoittautui mahdottomaksi toteuttaa, he tarttuiuvat ratkaisuista radikaaleimpaan: Lopulliseen ratkaisuun.

13. Missä vaiheessa natsit päättivät surmata juutalaiset?

Tarkkaa ajankohtaa natsien päätökselle surmata kaikki juutalaiset ei aivan tarkasti tunneta. Mitään kirjallista päätöstä Hitleriltä tähän suuntaan ei ole löytynyt.

Kuitenkin tosiasiat puhuvat puolestaan: Juutalaisten systemaattinen tuhoaminen alkoi kesäkuussa 1941 Neuvostoliiton alueella ja levisi Puolaan ja muuhun Eurooppaan myöhemmin samana vuonna sekä vuoden 1942 aikana. Suunnitelma juutalaisten surmaamiseksi Neuvostoliitossa oli oleellinen osa miehityssuunnitelmia. Ensimmäisiä kuolemanleirejä oli ryhdytty rakentamaan syksyyn 1941 mennessä ja Reinhard Heydrich, toiseksi vaikutusvaltaisin henkilö SS:n sisällä, oli edennyt pitkälle osalleen tulleessa suunnitelmassa "Euroopan juutalaiskysymyksen lopulliseksi ratkaisuksi". Merkittävimpien hallinnon ja SS:n johtohenkilöiden kokoontuessa koordinaatiokokoukseen Berliinin esikaupunkiin Wannseehen tammikuun 20. päivänä 1942, oli jo satoja tuhansia surmattu ja kaikkien juutalaisten surmaamiseen tähtäävää suunnitelmaa jo lähdetty toteuttamaan. Hitlerin antaman kirjallisen käskyn puuttuminen on johtanut historioitsijoiden kesken erimielisyyteen päätöksen ajankohdasta mutta yleisimin ollaan sitä mieltä, että sellainen annettiin suullisesti joskus vuoden 1941 aikana.
Historioitsijoiden "intentionalistinen" koulukunta on sitä mieltä, että Hitler ja muut natsijohtajat olivat kaiken aikaa suunnitelleet juutalaisten tuhoamista ja odottivat vain sopivaa hetkeä aloittaa operaatio. "Funktionalistiset" historioitsijat katsovat, että natsien rasistinen antisemitismi johti moniin muihin toimintatapoihin ja ratkaisuihin ennenkuin Hitler lopulta käski surmata kaikki juutalaiset.

14. Kuka teki päätöksen surmata juutalaiset?

Saksan yhteiskunta 1930-luvulla oli antisemitismin, rasismin, Saksan johtamaan ihmiskuntaan tähtäävän utopistisen näyn sekä syvään juurtuneen ja perusteellisen ihmiselämään kohdistuvan tunteettomuuden läpitunkema. Kaikki nämä tekijät vaikuttivat siihen sodankäynnin muotoon, jota natsi-Saksa kävi ja ne vuorostaan vahvistuivat entisestään sodan myötä. Laajat ja hyvinkin erilaiset kansankerrokset hyväksyivät perusperiaatteen, että juutalaiset on poistettava näyttämöltä. Vaikkakaan tapa, jolla tämä tultaisiin toteuttamaan ei ollut selvä, humanitaariset pohdinnat olivat joka tapauksessa poissuljettuja.
Tässä ilmapiirissä ajatus juutalaisten rohkaisemisesta maastamuuttoon kehittyi kuljetusten politiikaksi, sitten edettiin brutaalien kuljetusten käyttöönottoon ja lopulta kuljetuksiin, joiden määränpäänä oli kuolema. Ei ole selvää edesauttoiko Hitler tätä kehitystä vai salliko sen vain tapahtua useilla eri tasoilla toimivien alaisten tehdessä itsenäisiä aloitteita pyrkiessään tulkitsemaan ja toteuttamaan esimeistensä toiveita. Kun SS ja muut tahot, armeija mukaanluettuna, murhasivat tehokkaasti satoja tuhansia juutalaisia Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 tehdyn invaasion aikana, Hitler ymmärsi, että täydellisen hävittämisen vaihtoehto oli tullut mahdolliseksi. Seuraavan puolen vuoden aikana valmistettiin suunnitelmat tuhoamisleirien rakentamiseksi ja niiden toteuttaminen alkoi.
Kaikkien juutalaisten surmaamisen ajatuksen alkuperä ei ole selvä vaikkakin Hitlerin kirjassa Taisteluni (Mein Kampf) on katkelmia, jotka viittaavat siihen, että sellainen nimenomainen käsky on saatettu antaa. Natsibyrokratian luonteen tuntien on selvää, että käskyn on täytynyt tulla Hitleriltä itseltään mutta sen toteuttaminen oli useiden kymmenien tuhansien kätten työtä miljoonien muiden myötävaikuttaessa hyväksyen.

[ Kysymykset 1-5 ] [ Kysymykset 6-14 ] [ Kysymykset 15-26] [ Kysymykset 27-36  ]
[ Sisällys ]